Viikonloppu vei voimani eikä käteen jäänyt mitään. Sunnuntai sai minut yhä maanantaina istumaan terapeuttini edessä hiljaisena, tietämättä mitä sanoa, pelkkää sumua kaikki se vähäkin mitä sanoin.

Ehkä join ja söin kuin ruhtinas, jolla ei ole alamaisia. Ehkä en juonut ollenkaan. Ehkä juuri siksi tyhjyys kaikui niin ikävästi jopa vanhoista päiväkirjoistani. Kysyin mielessäni eri ihmisiltä, olenko heille tärkeä. Koska he eivät vastanneet mitään, päättelin, että en ollut enkä ole. Se sai minut surulliseksi. Kysymykseni ja vastaukseni saavat minut surulliseksi. Halusin juoda itseni humalaan, mutta vain koska haluan sitä joka päivä.

Jos haluaisin liioitella, sanoisin taistelleeni koko viikonlopun tyhjyyttä vastaan. Mutta en minä taistellut. Eikä siitä taistelusta edes jäisi käteen mitään, ei voittoja eikä häviöitä. Ei mitään syytä olla ylpeä. Pelkkää istumista ja odottamista. Kävelyä ja odottamista. Ympyrän kiertämistä. Ikävystymistä, taantumista. Odottamista.

Joskus toivoin lähteväni ylittämään lumista peltoa. Olisin pysähtynyt vasta, kun lumihangesta olisivat nousseet ensimmäiset punaiset ja vihreät merimerkit.