Olen jokusen viikon katsellut jääkaapin ovessa Aamulehdestä repäistyä uutista, jossa kerrotaan tästä hukkuneesta miehestä, joka löytyi yllään vesijuoksuvyö ja naisten uimahousut. Läheisestä saaresta löytyi kaiketi reppu psalmeineen ja uusine testamentteineen. Se on hyvin mielenkiintoista.

Artikkelin yksi väliotsikoista kuuluu: Kuka hän on? (Tai oli, en muista aikamuotoa tarkkaan.) Niin, kuka hän oli, mitkä olivat hänen motiivinsa, miksi hän teki näin, vastaus on löydyttävä jokaiseen tapauksen poikkeavuuteen, joita tässä kyllä riittää. Mutta minä en jaksa.

Ehkä sen vuoksi tulenkin epäonnistumaan kirjailijana. Ainakaan mitään koukuttavaa, dramaattista en pysty kirjoittamaan. Minua ei vain kiinnosta tuollaiset kysymykset. Hieman voisin olla kiinnostunut tosiasioiden selvittämisestä, mutta vain koska silloin pystyisi kuvittelemaan se tunne, kun juoksee öisellä merellä naisten uimahousut jalassa. Mutta pystyy siihen ilmankin.

Kuka hän on? Ei kukaan minulle. Ei kukaan senkään jälkeen, kun henkilöllisyys on saatu selville. Entä jos asia vain jätettäisiin sikseen? Minusta ei tulisi toimittajaa eikä kovin menestynyttä tutkijaakaan. Maariekaleeni on ehkä apatian, välinpitämättömyyden, masennuksen ja epärehellisyyden syövyttämä, mutta. Mutta ei mitään.

Sen sijaan tapauksesta kyllä nousee joitakin kysymyksiä mieleeni. Kuten: miksi hän en ollut minä? Miksei heitä ole enemmän? On lukemattomia varoittavia esimerkkejä, jotka mielessä pitäen taistelemme rappeutumista vastaan, ja moni näistä pelotteista voisikin olla harkinnanarvoisia mahdollisuuksia, elämäntapoja, hetken rakennelmia.

Miksi minä pitkästyn kotona? Miksi minä tapan hermosolukkoni sillä, että alistun pitkästymään tässä tietokoneella?