Muistan halunneeni asua pahvilaatikkotalossa jossain ulkomailla. Maalla ei ole väliä. Tärkeintä, että se on Muualla. En tekisi yhtään mitään, minun ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Siinä lähtökohta. Voisin nauttia asioista, mutta se olisi nauttimista kaikesta hyödyttömyydestä, tuuliajolla olemisesta huolimatta. Tuuliajolla olemisesta? Tuskin, ei siitä ole kyse, vaan siitä että olisin piilossa velvollisuuksilta, oikeuksilta, rahalta, nautinnolta, erinomaisuudelta, keskinkertaisuudelta, rakastumiselta, rakastettuna olemiselta, tarvitsemiselta, tarvittuna olemiselta, kaikelta muulta paitsi kahvilta ja leivältä, pikkurahoilta.

Sen ajatteleminen silloin tuntui aika ahdistavalta, koska tiesin kaiken tuon mahdottomaksi. Ehkä. Ainakin mahdottomaksi minulle. En minä osannut olla tuulen ajamana, minä olin masentunut, lamaantunut toivottomuudesta ja tarkoituksettomuudesta. En minä osannut nauttia siitä huolimatta, paitsi teoriassa. Etukäteen, jälkikäteen.

Fantasioita. Luultavasti vain romantisoin niissä vieraantumistani, ulkopuolisuuttani, masennustani. Tietysti. Ja niiden fantasioiden vuoksi kaikesta tästä onkin vaikea luopua.

Kirjoitin päivittäiset kolme sivua, ja turhauduin. Miksi siis yritän? Kai kuvittelen, että joskus en turhautuisi samalla tavalla. Mutta tällä tavalla tuskin kehityn. Eräänlaista kehitystä, se riittää, se on jopa parempi, mutta joka tapauksessa se on aina jotakin muuta, tavoittamatonta