Huomaan, että kun muistelen jotain tiettyä aikaa, paikkaa tai henkilöä, muistan aina ne samat muistot. Ihan kuin radio olisi jäänyt päälle. Lauseetkin alkavat silloin lähes samoilla tavoilla. On jotenkin vaikea muistella. On jotenkin vaikea yrittää tässäkään hetkessä olla läsnä, kokea, mutta mitä sekin tarkoittaa, kokeminen, onko se vain klisee? Läsnäoleminen pelottaa minua yhtä paljon kuin onnellisuus, yhtä paljon kuin masennuksen puute. Mitä tulee muistoihin, niin ehkä pitäisi lakata muistelemasta jotain tiettyä aikaa, paikkaa tai henkilöä. Muistot pulpahtelevat esiin itsestäänkin. On jotenkin vaikea olla hallitsematta mitään.

Ehkä opin vasta 78-vuotiaana hengittämään.

Pesen pyyhkeitä. Juon eilistä viiniä. Vaimoni on töissä, kissamme nukkuu jossain piilossaan.

Pidän arkipäivistä. Pidän aamuista ja päivistä. Toisaalta sitä joskus kaipaa jotakin hämärää niin paljon, että silmiä särkee. (Haluan ladata päivät pimeällä, jolla ei ole mitään tekemistä lamaannuksen kanssa tai sitten paljonkin.) Tai miettii kesäyötä, ei mitään tiettyä kesäyötä vaan ylipäänsä lämmintä asvalttia, vaaleaa taivasta ja tummia rakennuksia esineineen. Miettii kesäyötä ja tulee kestämätön, sietämätön olo. Kesäyöt täytyy rikkoa. Kesäyöt häviävät. Ja ihmiset.