Siirtelin illalla huonekaluja, laitoin verhot taas paikoilleen. Nyt ehkä viihdyn täällä taas puolen kuukautta vähän paremmin. Ainakin monta päivää kestänyt tuskastuneen kiukkuinen olo hellitti. (Ärsyyntyneisyys ei sinänsä ole mikään ongelma, niin kuin ei viha, masennus, suru, levottomuus tai päättämättömyyskään; sitä vain turhautuu, kun ei niistä ei löydä ulospääsyä. En olekaan tajunnut, että yritän usein kiirehtiä tunteitani.)

Pakkanen, pakkanen. Näsijärven jäät pitivät kamalaa ääntä. Tunsin epämääräisen unheimlichia innostusta kuvitellessani minkälaista olisi lähteä kävelemään pimeälle jäälle, ja sitä paniikkia kun jääkerros alkaa lohkeilla. Muuten kävelin Kaupissa kuin höyryveturi, joka käyttää painoaan ja hitauttaan polttoaineena. Onkohan desire pathille (tai desire linelle) mitään suomenkielistä vastinetta? En saa päähäni, miksi niitä olisin pienenä kutsunut, ihmisten ja eläinten polkuja, parhaimpia reittejä.

Laitoin runoni jonkinlaiseen järjestykseen. Kokoelma on muuten valmis; enää pitäisi parannella ja ehkä kirjoittaa jotain lisää, ihan vähän. Melko masentavalta kokoelmalta se vaikutti nyt. Olen siis jättänyt kirjoittamatta kaiken sen mikä minusta oli käsittämättömän iloista. Keskeneräisyyden vuoksi varmaan vähän pidänkin aikaansaannoksestani (mikä on paljon enemmän kuin yleensä). Jotain on vielä kesken, tekee mieli kirjoittaa. Olen silti aika varma, että luetutan tuon vain muutamalla ihmisellä, tai parilla, tai ehkä itselläni vuoden kuluttua.