"Juon kahvia Café St-Louisissa. Siellä on hiljaista kuin lääkärin vastaanotolla. Tuoleja on yhä ylösalaisin pöydillä. Ohuiden verhojen takana hyytävä kylmyys. Kenties vielä tulee lunta. Vilkaisen taivaalle. Pilvet riippuvat raskaina kuin märät rätit. Ranska on oma itsensä vain talvella, oma paljas itsensä, vailla hyviä tapoja. Kauniilla säällä kaikki voivat rakastaa sitä. Masentavaa yhtä kaikki. Tunnen olevani paossa puolta tusinaa eri elämää."

Lyhyitä lauseita, välillä lakonista kuvausta, välillä autiudessaan sentimentaalisia vertauskuvia. Tykkään siksi ja silti James Salterin romaanista Leikkiä ja ajanvietettä. Törmäsin siihen sattumalta, nyt se on hyvää ajanvietettä, aiemmin olisin ollut siitä enemmän innostunut, olisin alkanut matkia sitä varmaankin. Yritin kirjoittaa jotakin lakonista, mutta, no, en tiedä mikä on lakonisen vastakohta - joka tapauksessa se, siis vastakohta, sijaitsi niissä aukoissa ja siinä ilmeettömyydessä ja ohuudessa, joka oli minun lakonisuuttani.

Tämä on sellaista proosaa, jota varmasti olisi kehuttu esimerkiksi Oriveden opiston kirjoittajalinjalla. Minä varmaan ensimmäisenä. Onneksi sen juoni etenee vain silmänräpäyksittäin.