Tutustuin Porissa asuessani yhteen tyyppiin, joka sanoi että hänellä on paljon aikaa, ja minusta se oli hieno piirre ihmisessä. Eikä hän edes valehdellut, mikä oli yllättävää, yleensä ihmiset valehtelevat aina, tai tarkemmin ajateltuna, en minä oikeastaan tiedä. Lainasin hänelle mustan paidan ja hän palautti sen muovipussissa. Hän jätti valkoisen kauluspaidan minun luokseni, sohvan käsinojalle, enkä uskaltanut siirtää sitä, ettei hän pitäisi minua jonakin perverssinä. Sitten ostimme hänelle synttärilahjaksi punaisen ruoskan.

Minusta on epäilyttävää, kun ihmiset hymyilevät kävellessään ohitseni. Jos en toivoisi, että he hymyilevät minulla ystävällisesti, en pelkäisi, nauravatko he mielessään minulle pilkallisesti.

Tylsää, tylsää, oli niin tylsää.