Naapurin puoliksi raajarikko vanha pappa istuu päivittäin pihalla rollaattorinsa päällä, kädet sylissä, valkoinen lakki päässä. Joskus ulko-ovensa edessä, joskus lähempänä roskiksia, joskus nurmikolla tien vieressä. Aina samanlainen mona lisa -hymy naamallaan katselee ohikulkijoita. Ja kesällä, kun laitoin pyörääni lukkoon, hän sanoi että on hyvä ilma pyöräillä. Johon minä myönnyin. Joka kerta tuntui vähän pahalta, miettiiköhän hän juuri nyt sitä, ettei koskaan enää pysty pyöräilemään. Ja siinä minä kekkuloin jalkojeni kanssa.

MP3-soittimestani loppuivat paristot ratkaisevalla hetkellä: yliopiston aulassa, ihmiskasvomelussa, kun olisin kipeästi tarvinnut jonkin paikan johon piiloutua. Mutta olin uhmakas ja katsoin ihmisiä silmiin. En nähnyt tuttuja.

"All the streets are crammed with things
Eager to be held
I know what hands are for
And i'd like to help myself" (The Smiths)