Ripustan sateessa kastuneen takkini ikkunan eteen, levitän kirjan, kuulokkeet, muistiinpanovälineet penkeille molemmin puolin minua. Olen tehnyt tilan itselleni bussin perälle. En sano toimiston, koska en pyri hoitamaan asioita. Vaikka sitä tietysti teen, silloin kun kirjoitan velvollisuudentunnosta. Velvollisuudentunto kasvaa niinä päivinä, jolloin en kirjoita. Niitä päiviä on pakko välttää, ei velvollisuudentunnosta vaan sen välttämiseksi.
Sataa. Mutta tämä on käytännöllinen sade, ei mikään Sirkka Turkan kaivattu Sheba. Ajamme läpi Luvian, kotiseutuni, jonka tunnistan kaatosateessakin, missä tahansa sääolosuhteissa, mutta kaikissa tapauksissa se on minulle yhdentekevä. Ehkä tämä on vain ajattelun laiskuutta, ehkä tuntemisen. Joka tapauksessa pitäisi lähteä pois Suomesta kokonaan. Haluaisin tuntea ylpeyttä kotimaastani, mutta se taitaa olla mahdollista vain jos en ole täällä. Ehkä tämä on minulle läheisempää mitä kauempana täältä olen. Eräs metodi. Mutta en tee sitä.
Palaan Luvialle. Muistan, niin kuin valokuvan, eläneeni täällä, liikkuneeni keskustassa jonka näen nyt kun bussi on pysähtynyt kirkon eteen. Tarvitsen valokuvan muistaakseni. Muistot palvelevat valokuvina. Muistan ulkonaisesti.
Kirjoitin joskus, että pitäisi opetella vieras murre. En muista miten se jatkui. Että tähän murteeseen en ole tarpeeksi välitön, mutta mitä sekin tarkoittaa. Pitäisi kirjoittaa vieraalla kielellä, jotta oma merkityksettömyys menisi piiloon. Tai tulisi enemmän esiin. Ei harhaluuloja. Ehkä vapaus. Beckett vaihtoi englannista ranskaan, jotta pääsisi äidinkielensä rikkaudesta eroon. Minä voisin tehdä niin päinvastaisesta syystä. Voisin hiljentyä kuullakseni äidinkieleni rikkauden.
Ihmiset kohottavat käsiään kohti ilmastointiritilöitä. En tiedä, mitä he yrittävät. Onko heillä kylmä vai kuuma vai onko vain aika kohottaa kädet.
Haluaisin nähdä suon, lähteä kävelemään sitä kohti
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti