Leposykkeestä

"Otan haasteen vastaan!" hän sanoi ja lähti. Hän jätti kertomatta, minkä haasteen ja mitä hän sillä aikoi tehdä. Toiset jäivät, jokseenkin typertyneinä, jatkamaan elämäänsä yhä kuvitellen olevansa tämän tarinan päähenkilöitä.

Epälegenda

Persoonallisuus on tapa vapautua
samanlaisesta joka parantaa samanlaisen.
Etsin valtakuntaa joka kaataisi hirmuhallintoni
niin ylhäällä kuin alhaalla, niin kuin
pyhimykset laskeutuvat, laskevat päänsä
katulamppujen kupuihin varhain aamulla
kun ei ole mitään tekemistä.
He varastavat ajastamme liikutuksen silmäluomeensa.
Askelissamme he hiovat veistä
jonka heittämällä voi unohtaa maalin.

Yltyvät johtopäätökset

"Aamusade on sellainen, että jos se ei lakkaa, niin sataa koko päivän", sanoi pässi jonka päätä leikattiin. Puhelimia kohotettiin ilmaan, salamavalot välkkyivät, on helpompaa olla samppanjalasin tällä puolella. Kuului naurahtelua, jota optimistisempi voisi kutsua hermostuneeksi. "Sataa, sataa vaan", jatkoi pässi. "Eikä aikaakaan joka parantaisi haavan."

Kollaa, Kakola, Look & Alko

suokuokka, lokakuun kokoluokkaa
suokuokasta alakulo, alakulosta aallokko
aallokolla kalloluu, kalloluulla kaulus
kuolo laukkaa luokallaan, lausuu kolkkoa solukkoa
ullakolla kokko lakoaa, allaan loukkoa, kolkko ala

Shakkiottelu tilastani

haluttiin kaskelotista
tahallisesti kotikunta

kohtelun tiskialtaista
itsehallintokikatusta

lihankaltaiset kosittu
tahtotilan kalusteiksi

Auringon pidennys

Aurinko kestää viimeisen kipinän
kauneus, aavistuksen aavemainen ilman punaista
hellä valo sammuu, taivas tylsää tulta

Hämmästyttävä, hämmentynyt luontomme

kaikki todella, todella, todella haluavat nähdä

on auringonpimennys

"Minä", sanot kaikille
aivan kuten linnut

ovat hiljaa, yllättyneenä

Aurinko kestää viimeisen ajatuksen

sydänlanka ja sydämesi kuori

olet murskannut pimeässä

vähän tinaa, niin vähän: sinä katkesit pimeässä

valo kuin lyijy, pimeässä katkennut, pieni sirppi

niin pieni kuin kirurgisen veitsen leikkaus

Aurinkokenno sulaa

se näyttää kuolevalta munalta

ja murskaa sydämeni

"Kyllä," kaikki sanovat
linnut ovat hiljaa
napsahtaa

Aurinko päättää viimeisen ajatuksen

kaikki tämä on todella, haluan todella nähdä

onko auringonpimennys auringosta

lempeä hehku on poistunut

ilman punaista

hulluus vieraantunut luonteestamme

aurinko päättää viimeisen ajatuksen

lautanen on pöydällä: sydämellinen sydän

pimeässä sisustettu punainen aamiainen, kuollut puhelin

Auringon tossut ovat sulaneet

ei ole mitään eroa

sydämeni menee ristiin

haluan todella nähdä

on täydellinen auringonpimennys

haluan vain, todella, todella, nähdä

onko se koko auringonpimennys

Kailaan määrä

Ei ole ihmisen hyvä langeta, nousta inhimillisen tähden
vuorille tietäen turhaksi voiton,
hyljätä väärä kauneus, untemme sisar

Jos hän on heikko, jos itsensä hukkaa, hukkunut,
harhaten suota, turhan tähden taistellen,
veljeni, tiedä: toinen on opas meillä!

Tuntea, nähdä ja elää sielunsa näännyttämällä
viekkaita virvoja nähden, matkaan veljeni!
loiton ihmisen määrä: laulaen kuoleva joutsen

Kuilu on syvä, kaikkea on sinun mahdoton nousta
inhimillisen luota määräsi nähden,
kaikessa olla ihminen, lehdellä kasteen pisar

Siellä on vaaniva peikko, tällä matkalla,
on suostakin moni mennyt, polkunsa viemänä,
myös tomu kultainen teillä, ihmisen ylpein arpa

Dodon ja Lokin kirja

Ympäri vuorokauden avoinna oleva huoltoasema ei koskaan vedä puoleensa niin kuin aamuyöstä, jolloin voisi takertua siihen pieneen hetkeen, kun päivä ei ole vielä alkanut. Hetki, jolloin ei ole vielä kytkenyt itseään päälle mutta ei myöskään pois päältä, mahdoton hetki. Huoltamo, jonka räikeät lamput valaisevat yön kastelemaa asfalttia, pelikoneen äänet pöytiä erottavien tekokasvi-istutusten takana. Lounaslinjat ovat tyhjät, kahvisäiliötä täytetään. Ulkopuolella Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin vievien teiden liittymät ja urheilukeskus, jonka poikki kävelemällä kastelisi vain kenkänsä sohjossa ja mudassa. Radiossa puhutaan Pate Mustajärven urasta. Kuviteltu huoltamo. On olemassa viimeisiä ihmisiä, jotka alkavat kukoistaa kun kaikkialla jääkaappien sisältö alkaa pilaantua.

Bussi lähtee, ohittaa kohta Prisman ja Gigantin, viimeiset valosaarekkeet. On pimeää, jalkakäytävien katuvalot eivät valaise ympäristöä tunnistettavaksi. Seuraavaksi voi nähdä korkeintaan Raumantien motellin, tiskiä vasten nojaavan myyjän tyhjässä salissa. Haisen tunkkaiselta. On aamu. Takki haisee tunkkaiselta ja muistan vasta nyt, että pyyhin sen hihalla linnunpaskaa polkupyörän märästä satulasta eilen illalla. Heräsin kissan oksennukseen. Tarkoitan, että heräsin, kun kissa oksensi. Vetistä oksennusta, jonka keskellä oli etusormen pään kokoinen tiivis nippu kissankarvaa. Tutkiessani paperitollon sisältöä pudotin sen lattialle. En muista, mistä näin unta, mutta toivon, että maailmaan halkeaisi unenmentävä railo.

Ennen kuin siemenet putoavat, sienet veltostuvat, ja pakkanen ajaa muurahaiset maan uumeniin, voi vaeltaa missä lystää ja ravistaa lehdet sisimmästään.

Saatavuustiedottomuudesta

Minusta on tullut hallinnollinen muodollisuus. Muodollisuudessani suorastaan muodoton.

Olen alkanut narskuttaa hampaitani öisin. Tänä aamuna, kun herättyäni join vettä, maistoin suussani metallisen, bensiininsinisen maun.

Kukkakaalin sydämessä

Ripustan sateessa kastuneen takkini ikkunan eteen, levitän kirjan, kuulokkeet, muistiinpanovälineet penkeille molemmin puolin minua. Olen tehnyt tilan itselleni bussin perälle. En sano toimiston, koska en pyri hoitamaan asioita. Vaikka sitä tietysti teen, silloin kun kirjoitan velvollisuudentunnosta. Velvollisuudentunto kasvaa niinä päivinä, jolloin en kirjoita. Niitä päiviä on pakko välttää, ei velvollisuudentunnosta vaan sen välttämiseksi.

Sataa. Mutta tämä on käytännöllinen sade, ei mikään Sirkka Turkan kaivattu Sheba. Ajamme läpi Luvian, kotiseutuni, jonka tunnistan kaatosateessakin, missä tahansa sääolosuhteissa, mutta kaikissa tapauksissa se on minulle yhdentekevä. Ehkä tämä on vain ajattelun laiskuutta, ehkä tuntemisen. Joka tapauksessa pitäisi lähteä pois Suomesta kokonaan. Haluaisin tuntea ylpeyttä kotimaastani, mutta se taitaa olla mahdollista vain jos en ole täällä. Ehkä tämä on minulle läheisempää mitä kauempana täältä olen. Eräs metodi. Mutta en tee sitä.

Palaan Luvialle. Muistan, niin kuin valokuvan, eläneeni täällä, liikkuneeni keskustassa jonka näen nyt kun bussi on pysähtynyt kirkon eteen. Tarvitsen valokuvan muistaakseni. Muistot palvelevat valokuvina. Muistan ulkonaisesti.

Kirjoitin joskus, että pitäisi opetella vieras murre. En muista miten se jatkui. Että tähän murteeseen en ole tarpeeksi välitön, mutta mitä sekin tarkoittaa. Pitäisi kirjoittaa vieraalla kielellä, jotta oma merkityksettömyys menisi piiloon. Tai tulisi enemmän esiin. Ei harhaluuloja. Ehkä vapaus. Beckett vaihtoi englannista ranskaan, jotta pääsisi äidinkielensä rikkaudesta eroon. Minä voisin tehdä niin päinvastaisesta syystä. Voisin hiljentyä kuullakseni äidinkieleni rikkauden.

Ihmiset kohottavat käsiään kohti ilmastointiritilöitä. En tiedä, mitä he yrittävät. Onko heillä kylmä vai kuuma vai onko vain aika kohottaa kädet.

Haluaisin nähdä suon, lähteä kävelemään sitä kohti

Ohjeita proosan kirjoittajille

Vuonna 1928 englantilainen lääkäri Alexander Fleming kasvatti bakteereja, jotka aiheuttivat haavoissa tulehduksia. Ja kun Hitler nousi valtaan, tunsi Fleming suurta vetoa häneen, niin älyllistä kuin seksuaalistakin, sillä Fleming oli kiinnostunut politiikasta ja filosofiasta vain siinä määrin, miten ne aiheuttivat liikettä ja liikkuivat itse, kuin murtuvat jäämassat, vimmaista vauhtia kohti mannerta kohti ajautuvat jäälautat, Fleming juoksee poispäin, hyppii lautalta toiselle, kunnes saapuu kiinteälle, vanhalle jäätikölle, joka puolestaan liikkuu niin lujaa että Fleming kaatuu kuonolleen. Silloin kun parrakas löytöretkeilijä saapui napajäätikölle, säämies selittää, jäätikkö alkoi liikkua. Mutta jäätikkö oli vielä niin suuri, ettei retkeilijä tajunnut liikkuvansa, häntä vain huimasi, hämärästi. Fleming seisoo palasella samaa jäätä kuin hänkin. Taivas on pimeä, mustavalkoinen, sen pintaan heijastetetaan dokumenttikuvia rekikoirista ja riutuneista retkikunnista. Ne haihtuvat. Fleming ja lautat saapuvat rantaan. Kivikkoa. Aallot. Vaahtoa, johon uudet ruumiinosat muodostuvat. Fleming nukkuu yöt palvelijattarensa vieressä. He eivät rakastele, vaan makaavat kiinni toisissaan, toisilleen puhumatta, ja Flemingin hengitys polttaa palvelijattaren niskaa. Paloittele ja liimaa, vedä viiva, mikään ei ole merkityksetöntä, Fleming ei saa unta. Leiki orgioiden jälkeisellä tyhjyydellä. Tulet myymään sielusi, turha sitä on kieltää, mutta sielu on allegoria, joka ostajille kelpaa vain ruumiina, joten keskity eräänlaisen itsesi myrkyttämiseen äläkä tee muita kuin harkitsemattomia erehdyksiä aineen ja hengen välisen suhteen kanssa.