Onton kappaleen syöksyessä kuun takaa kohti maata

Näin unta, että olin risteilemässä Silja Linella. Paikka oli täynnä pieniä kylpylöitä, minkä lisäksi koko yläkansi oli yhtä uima-allasta: ei pystynyt kulkemaan laivan päästä päähän kuivin jaloin.

Yökerhossa aviopuolisoni meni pyytämään tiskijukkaa soittamaan Garbagen kappaleen Ghosts. Lähdin hänen peräänsä, sillä muistin että kappale onkin Duran Duranin. Mutta laulu oli jo alkanut soida. Tanssilattian halki nousi muuri vallihautoineen ja jousipyssyillä varustettuine karhuineen.

Kävelin sisään valtavasta portista toiseen, suljettuun ja salattuun valtakuntaan, sillä Silja Line oli ontto kuin natsien maapallo. Naamioihin pukeutunut hovi oli kokoontunut laivan yläkansikylpylää muistuttavaan saliin. Salin keskellä istui valtakunnan 52. kuningas, väsynyt, rappeutunut, välinpitämätön oblomovilainen nuori mies, jonka puheille hovin jäsenet laiskasti pyrkivät koskaan pääsemättä perille. Sisäsiittoinen valtakunta. Turun ja Tukholman satamissa he tekivät kauppoja, mutta mitään pyrkimystä ei heillä ollut, ei mitään suuntaa.

Pidän unista enemmän kuin tarinoista. Harmi vain, että unien lukeminen on pitkästyttävää puuhaa ja unista intoilu aiheuttaa vain kiusaantumista ja ajatuksen harhailua. En minäkään muiden unia jaksa lukea. Mutta unien kuunteleminen on eri asia, siihen pääsee sisälle, ehkä se johtuu kasvoista ja äänestä, äänensävyistä, että unen synnyttämän tunnelma ainakin välittyy paremmin. Tai ei ehkä välity: tunnelma voi olla täysin erilainen kuin unennäkijän unessa. Muuttuu uudeksi uneksi niin kuin koko todellisuus, ainakin hyvinvoivien ja kivuttomien parissa.

Kun luin onton maan teoriasta, tunsin jännitystä mutta samaan aikaan olin pettynyt, sillä olin varma, ettei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Mitä vieraista planeetoista, vieraasta älystä ulkoavaruudessa. Molemminpuolisia tautiepidemioita. Jos Jumala olisi tarkoittanut ihmiskunnan hyppivän planeetalta toiselle, hän olisi laittanut kiviset pallot vierekkäin kuin petanque-pallot rasiaan. Mutta vieras sivilisaatio oman maapallomme ytimessä, se olisi jo jotain.

Ja mitä uutisista (jotka muutenkin ovat huhupuheiden vääristynyt, kurjistunut muoto), kun voi kävellä vaikka kokolattiamattoista käytävää pitkin ja antaa maton kuvioiden syöpyä tuleviin uniin. Mutta ei, ei minulla ole varaa vaipua alitajuntaani ja kuvitelmiini. Eikä kiinnostusta: unet ovat korkeintaan yhtä kiinnostavia kuin huonosti organisoidut tupperware-kestit. Mutta ontto maapallo, se se olisi jotakin. Lentäisi päin seinää, pyyhkisi pölyä olkapäiltään ja päästäisi sarjan kuivia yskäisyjä.