Pyhäinpäivän häntäluu

Lauantai, pyhäinpäivä, mihin ovat miehet kadonneet, sama se, pyhä päivä, halloween, mutta minulle tämä oli vain lauantai, jonka sain viettää omissa oloissani, puuhastellen omia juttujani, mahtava päivä. Kaiken muun ohessa, turhautuneena, siivosin parvekkeen, aivan kokonaan, lopultakin, ja sitten, yhtäkkiä, elokuvan jälkeen, istuin parvekkeella tupakalla ja tajusin, että tässä minä istun, yksin, tupakalla (vaikka lopetin jo eilen), ulkoa kuului ihmisten ääniä, ja harvoin ihmisten ääniä kuuluu jos he eivät ole yksin. Tupakan polttaa joskus loppuun hämmästyttävän nopeasti.

Joskus on vaikea hengittää, mutta se menee ohi, vaikeus, ei hengittäminen, vaikka sekin tulee kyllä menemään ohi. Vaikea olla, mutta sen ohittaa jotenkin, kunnes on taas vaikea olla, mutta senkin ohittaa jotenkin, kaikki säilyy kyllä, mutta nyt, kun viime päivät olen vain kirjoittanut päiväkirjaani ja kirjoittanut tulevaa outoa kirjaani ja kirjoittanut vapauttavia, kauniita, oksettavia ryöpytyksiäni ennen kaikkea omaksi ilokseni, niin nyt kun on päässyt johonkin muuhun kuin välttelyn makuun, niin loppujen lopuksi se helpottaa. Kunnes on taas vaikea olla, mutta sen sitten taas joko ohittaa tai sille tekee jotakin, ja varmasti on kolmaskin vaihtoehto, neljäs, viideskin.

Ihmisten ääniä. Ihmisiä. Minä olen ihminen, mutta minkälainen ääni minusta kuuluu. En minä sitä miettinyt. Mietin jotain paljon arkisempaa. Banaalimpaa. Yläastetta, lukiota, yliopistoa, työttömyyttä, työssäkäyntiä, koko tuota yksinäisyyden saagaa jota olen itselleni lausunut kulmakarvat arvokkaasti otsassa kiinni. Toisaalta sitä, kuinka helppoa se on ollut, toisaalta kaikkea kipua, katkeruutta ja kaipuuta. Kuinka samaan aikaan sitä olisi mieluummin jossain muualla ja mieluummin juuri siinä, missä on, kunhan siinä ei ole ketään muuta.

Kaikkia vanhoja pelkoja ja arkuuksia, joihin takertua, ikään kuin takertua, ikään kuin varmistaakseeni, että

jos joskus kohtaan sen mitä tarvitsen, niin tässä minä olen, yhä täällä, siinä syvimmässä kivussa, johon kaipaan lievennystä, tässä, missä eniten kaipaan, missä eniten olen yksin, missä olen vain yksin minä, siinä surussa, kaipuussa, tyhjyydessä (hah!), tarvitsevuudessa, paitsijäämisessä, miksei myös ilossa, jotka ovat kuin pohjapiirros minusta, kuvaus, käyttöohjeet,

että siinä minä olen jonkun tulkittavaksi, jonkun ymmärrettäväksi, tässä, siinä, missä eniten sitä kaipaan.

Enkä minä pue takkia ja lähde ovesta, tai tartu kännykkään ja soita jollekulle, koska olen jo vastannut puhelimen soittoon ja jättänyt lähtemättä, en minä siis voi enää kääntää tapahtumien kulkua, enkä halua, enää, niin, en ihan täysin halua, mutta silti laitan vaimean musiikin soimaan,  Bryarsin levyn The Sinking of the Titanicin, koska se on valmiina auki, laitan sen soimaan kuin jättäisin radion päälle koiralle, joka jätetään illaksi ja yöksi yksin.

Todellisuuden kokeminen on eri asia kuin todellisuuteen osallistuminen, valoa paistaa oven saranapuolelta. Todellisuus, ihminen, kokemus, mitä näitä nyt on, sanoja joille minulla on ihan oma merkityksensä eikä niitä minun sen vuoksi kannattaisi käyttääkään, mutta nyt olen suurpiirteisellä tuulella, ja joka tapauksessa olen suurimman osan tästä sensuroinut, ja tämänkin varmasti myöhemmin.

Joka tapauksessa kaikki jää kesken, valmiitkin asiat.

Ja häntäluu on ihan loistava pyhäinjäännös.