Kävin Suomenlinnassa ensimmäisen kerran Helsinkiin muuttoni jälkeen. Inisin paljon. Täällä ei ole hyttysiä, koska kaikki on niin kallista. Menimme vankityrmään, silmälasini olivat repussa, näin vain valot ja varjot ja vesilätäköt ja liukkaat kivet ja paljon enemmän. Minusta tulisi hyvä vanki. En ehkä pysyisi hengissä pitkään. Mutta rauha. Ei, ei mitään sellaista. Rauha vaatii yritystä tässä elämässä: rauha tulee vasta myöhemmin. Rauha vaatii rauhattomuutta: minulla ei sitä ole. Olisin halunnut kenkieni kastuvan pahemmin.

Mutta vankityrmä ei ole mikään luola: menin ulos, kirkon eteen, katselin pikkutytön punaisen Jopon virheetöntä maalipintaa ja tajusin ettei minusta koskaan tule tämän saaren väkeä. Kirjoitin, että haluan oppia kirjoittamaan monologeja. Mutta kaikki se liha, suolet, sisäelimet, sidekudokset, suonet, ja kaikki sukulaiset siihen vielä lisäksi, tai monta sukulaista ainakin. Haluan silti oppia puhumaan.

Kirkon torni nousi ristin verran puunlatvoja korkeammalle. En liioittele yhtään, kun sanon uskovani: en Jumalaan, vaan siihen että mistään ei enää löydy huoneita jossa heilutella päätään niin, että sillä olisi vaikutusta poskien lihaksiin. Ei niin, että nauraisi, ei niin että irvistäisi, ei niin.