Krapulassa on helppo olla. Jos saa lohdullisuudesta, rakoilusta kiinni (käytännössä krapulahan on useimmiten tasainen sydänkäyrän viiva, josta hädintuskin erottuu sos-piipitys; ei, käytännössä krapula on sohva, paska leffa ja paskalta maistuva olut). Silloin ei ainakaan odota itseltään liikoja (tai no, käytännössä ei odotakaan, koska on niin kaikenkattavan itseinhon vallassa, mutta jo riittävät nämä sulkeet).

Muistan kuinka olin parantunut keuhkokuumeesta, mutta hengästyin vielä kävelemisestäkin.

Pitkäperjantai. Herään huonovointisena ja tiedän, etten lähde tänäänkään mihinkään. Kiitos kuolleen jumalan kaupat ovat kiinni. En hae roskaruokaa niinkuin yleensä enkä roiku netissä katsellen paskoja komediasarjoja. Mietin, mitä nyt, tiskaan, vaihdan kissanvessan hiekat, pesen pyykkiä, käteni alkavat vapista. Mitä nyt, ei mitään, korkeintaan hyvin vähän, kuten on vanha tapa sanoa. Olemisen laskeva käyrä.

Kun menen ulos tupakalle, sataa lunta. Seison lumisateessa. Naapurit lähtevät kantamuksineen, jättävät kuin rotat.

Pesen hampaat, ainoat luut, joista jotenkuten pidän huolta.

"From the corner of my eye
I see Black Ships have killed the sky"

Voin kuvitella meneväni nukkumaan, hymyillen lauhkeaa jaakobinpainihymyä, haistaen pikaliiman.