Makasin sängyllä. En halunnut olla hereillä. En halunnut nukkua. Olin riisunut toisen sukkani. Miten jatkaa? Pukea se takaisin vai riisua toinenkin sukka? Ajattelin nousta istumaan, mutta en noussut. Aika kului. Toivoin, ettei se olisi kulunut, yhtä paljon kuin toivoin, että se olisi kulunut vähän nopeammin.

Tajusin olevani äärimmäisen laiska yksilö. Ainoastaan älyllinen laiskuuteni voittaa fyysisen laiskuuteni. Tai loppujen lopuksi ruumiini odottaa kärsivällisesti ja varsin passiivisesti, että jotakin tapahtuisi. Sitten se toimii, oletettavasti vuosi vuodelta yhä huonommin, tai sitten yhä paremmin, sekin on mahdollista ja yhtä oletettavaa tai ei oletettavaa, vain mahdollista, kenties todennäköistä, mutta mitä enemmän olettaa sitä epätodennäköisemmäksi se käy. Fyysisesti en siis ole niin laiska niin kuin en ole fyysisesti hullukaan. Äly sen sijaan hortoilee sumussa, tai nimenomaan ei hortoile, sillä sehän tarkoittaisi toimeliaisuutta. Esimerkiksi Beckettin henkilöhahmot ovat todella vauhdikkaita. (Ymmärrän muuten niitä nihilistejä, joista emme kuule mitään. Muita ymmärrän yhtä vähän kuin Paulo Coelhoa. Miten ne jaksaa?)

Tarkoitan kaiketi vain sitä (siis pintapuolisesti ja sitä todella tarkoittamatta), että tavallaan on aika perinpohjainen dilemma, että mitä tehdä sille toiselle sukalle: joko sille, joka on jo lattialla, tai sille joka on vielä jalassa. Siihen ei auta edes hereille ravistelu, koska ravistelun kohde on niin ymmällään. Luultavasti pitkästymisen alta on kuitenkin löydettävissä paljon tärkeämpiä ongelmia, probleemia, kysymyksiä, arvoituksia, mysteerejä. Mutta jos on pitkästynyt eikä sillä hetkellä yhtään hypokondriaan taipuvainen, niin jännittävämpien ongelmien - saati ratkaisujen, mikä olisi heti ongelman keksimistä seuraava vaihe - keksiminen tuntuu vain paperilla toimivalta ratkaisulta. Onneksi voi kirjoittaa tänne. Ja onneksi on toinen päivä.