Vaikka nukun liian vähän, yöt ovat pitkiä matkoja joita en halua aloittaa enkä päästä perille. Heräilen usein, nukahdan uudestaan, pidän siitä, herätä vuoteen toiselta laidalta, siirtyä toiselle, etsiä tyyny, mennä takaisin peiton rajaaman alueen alle, hereillä oleminen tuntuu kolmen metrin korkuiselta harmaalta sumualueelta, se peittää esineet näyttääkseen ne. Ja nukahtaminen muuttuu rappukäytäviksi, odotussaleiksi, kujiksi, nepalilaisiksi patsaiksi. Joskus voisi vain pitää silmät auki ja toivoa, ettei menetä kaikkea kun mekaaniset sirkat alkavat sirittää.