Nousin tavallista aikaisemmin, vaikka näinkin unta että Hermes suuteli polveani, ja lähdin kahvilaan kirjoittamaan. Toisessa kerroksessa ei ollut ketään, kerrankin. Yritin kirjoittaa, mutta siitä ei tullut mitään, ei, valehtelen, en edes yrittänyt kirjoittaa, koska en halunnut huomata, ettei siitä tule mitään. Sen sijaan kävin läpi keskeneräisiä, hätäisiä runoja (joita yritän saada kasaan 25 joka viikko). Jatkoin, yhdistelin, kirjoitin lisää. Pidän tästä vaiheesta enemmän kuin alun vapaasta kirjoittamisesta ja lopun pikkutarkasta hiomisesta, tämä tuntuu paljon vapaammalta kuin tajunnanvirta tai havainnoista, ajatuksista, tunteista kirjoittaminen, paperille oksentaminen, paperin nuoleminen. Minua se vain helpottaa, kun edessä on materiaalia, jolle voin tehdä jotakin, ja helpottuneena tulee myös oikeastaan kirjoitettua enemmän uutta tekstiä. Goldbergmäinen treenikirjoitus saa vain hartiat kyyryyn ja käden kipeäksi. Tietokoneella se on vähän helpompaa, mutta vituttaa silti.

Sunnuntaina iltapäivällä menin Cafe Mascotiin, se oli juuri auennut. Toisessa kerroksessa mies pelasi yksin biljardia. Kaksi vanhaa miestä pelasi shakkia. Mutta minusta tuntui, etteivät he oikeastaan välittäneet shakista, he halusivat vain lyödä kelloa vuorotellen, mitata aikaa, ja kuvitella, että heidän oveluudellaan olisi jotakin merkitystä tässä maailmassa. Yksinäinen mies jatkoi korviasärkevien pamahduksien tuottamista, pallot putoilivat pusseihinsa, join kaksi tuoppia viidessätoista minuutissa, mutta en tullut tarpeeksi humalaan, että olisin voinut sanoa miehelle: biljardikeppisi on italialainen ja haluaa takaisin kotiin.