Nykyäänkin vain katselen. Olen päivät töissä menettämässä potentiaalisesti autuaaksi tekevälle päiväkaljoittelulle omistettuja tunteja ja tunteita, menettämässä sen ilon, kun tuntee itsensä yksinäiseksi sellaisella hetkellä, jolloin vain harva on ystäviensä parissa, vielä harvempi silmämääräisesti yksin. Pitää liikkua iltaisin, nirhata kaulavaltimoa tylsällä veitsellä - tai vielä pahempaa, olla nirhaamatta, vuotamatta. Nykyäänkin minä vain katselen. Vaikka tuota isopäistä blondia, jolla on ohut kaula ja mustaa vaatetta aina kengänkärkiin saakka, villi unelias katse. Joka kompuroi ääreisnäön kinttupolkua alitajunnan parhaiten valaistulle näyttämölle.
Mutta minä vain katselen, olen pelkkä pieni neutri, iso neutri, se on ongelmani, minä en katso ketään silmiin, minä haluan vaihtaa katseita, haluan heidän katseensa omakseni, mutta minulla itselläni ei ole katsetta, ei tarpeeksi pimeää meille kahdelle, ainoa jännitys joka minusta löytyy on silmien pinnalla, pintajännitys, jota nimettömät ötökät käyttävät hyväkseen, ne vaeltelevat, ne kiertelevät, ne pysyvät paikoillaan, odottavat, saavat odottaa pitkään, mitään ne eivät löydä eivätkä ne mitään etsi, auringonvalossa kimaltelevat särjet liukuvat niiden alitse kuin risteilylaivat, rantaniitty on tekemisissä valon, tuulen ja sateen kanssa, vain sillä on sfäärit.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti