Heräsin sunnuntaina sohvalta, olin nukahtanut punaviinipullon ääreen. Hain eteisestä sanomalehden, johon olin jättänyt öisen kengänjälkeni ja jota en lukenut koko päivänä. Halusin vain liikkua. Krapulassa olen aina parin tunnin ajan iloinen. Pidän aurinkolaseja silmillä, etteivät silmänvalkuaiseni näkyisi. Sitten aika ottaa minusta taas otteen ja kaapii kaiken lihan nahasta.

Näin unta, jossa kirjoitin tarinaa kahdesta tytöstä, jotka löytävät kidutushuoneen. Seinillä on terraarioittain hämähäkkejä ja muita pieniä eläimiä. Yhdelle seinälle on kasattu häkkejä, joissa pidetään kidutettavia lapsia. Kiduttaminen tapahtuu ohjaamosta käsin, tiettyjen sääntöjen mukaan. Tytöt eivät päästä lapsia pakoon, vaan päättävät jatkaa kidutusta, sillä se on lopulta viisainta. Mutta he poistavat kiduttamisesta kaiken säännönmukaisuuden, jälleen koska se on lopulta viisainta. Opettavaisinta.

Kirjoitin tarinaa valkoiseen lakanaan ja valkoiseen seinään. Kidutushuone oli todella olemassa, hämähäkkeineen, gremlinseineen, käärmeineen, kuoriaisineen, lapsineen. Todellinen kulissi tarinalleni. Mutta tornado kaatoi sen. Talloin kengillä ja hakkasin vasaralla pakoon päässeitä hämähäkkejä kuoliaaksi.

Muistin, että oli sunnuntai. Tunsin itseni yksinäiseksi, kun ostin mansikkajäätelöä LIDListä ja paidassani oli tahra.