Olen ollut tästä kuusta pihalla puolet. Aluksi luulin ymmärtäväni jotakin: että siinä vieraantuneessa olotilassa, jossa on vaikea erottaa sopivaa sopimattomasta ja nykyaikaa keskiajasta, ja jossa asiat tapahtuvat selittämättä, rappeutuneesti, hajamielisesti kuin Bunuelin elokuvassa El ángel exterminador, että se tila tarjoaa jotakin arvokasta tietoa, että siitä voisi uuttaa käyttöohjeita ja eliksiirejä.

Nyt sillä ei ole niin suurta merkitystä. En muista mitä olin sanomassa. Klubilla on kylmät seinät. Niihin on hyvä nojata päätään. Kun menee ulos tai kun nostaa katsettaan, silmiin sattuu. Sekin tuntuu hyvältä.

Melkeinpä pelkkää odottelua: työpaikka, uusi kaupunki (mikä? milloin? miksi?), kustantajien päätökset, kirjoituskilpailujen päätökset. Kaikki sattumat, jotka sattumalta ovat vielä sattumatta, ne tuntemattomat tuntemattomat. Viime yön unessa juoksin paljain jaloin pois kaupungista yöllä. Pikkukivet eivät satuttaneet. Jaloista ei kuulunut juuri mitään ääntä, en myöskään hengästynyt. Metsässä siirrettiin aikavyöhykettä, joka liekehti maassa.