En kaiketi enää mieti kysymystä, että miksi kirjoittaa. Joskus se lamaannutti minut. Lamaannus on tietynlainen vastaus: en kirjoitakaan... Nyt kirjoittamisen syyksi riittää se mahdollisuus, että joku saattaa löytää tekstin, lukea sen. Suurempi kysymys minulle onkin viime aikoina ollut: miksi lukea?

Vaikka oikeastaan ne ovat sama kysymys. Miksi kirjoittaa, miksi lukea?

Varsinkaan runoja? Jotta joku löytäisi lahja/koristekirjan Suomalaisen kirjakaupan hyllystä, jostain kynttilöiden, mauttomien pikkutaulujen ja lelujen lähettyviltä? On myös aivan sama, ostaako sen lahjan jollekulle toiselle vai ostaako sen itselleen, no, se ero tietty että edellisessä tapauksessa kyse on kohteliaisuudesta, jälkimmäisessä viihtymisestä. (Paitsi jos antaa ihan todellisen lahjan.)

Siksi, että voisi kirjoittaa siitä arvostelun? Tai että tietää, mitä muut kirjoittavat, niin voi suunnitella, mitä itse seuraavaksi kirjoittaisi. On tietenkin olemassa reagointia ja toimimista, erossa toisistaan, mutta ylipäänsä minulla ei suuria kuvitelmia muista ihmisistä ole koskaan ollutkaan.

Kirjallisuus/taide on kommunikointia, yhteyttä? Kenties yhteyttä vainajien välillä, lukija siis mukaanluettuna. (Mikä ei kuulosta yhtään pahalta.) Yhteiskunnan, nykyajan peilaaminen? Onhan se arvokasta. Vähän samaan tapaan kuin sanomalehdet kertovat, että mitä tapahtuu. Okei, okei, se oli rumasti sanottu.

Ei minulla ollut mitään sanottavaa. Aina kun olen aloittanut, toivon etten olisi, että olisin jo lopussa. (Sen takia en tykkää pätkivästä muistista: on pakko jatkaa puhetta, kun ei tiedä, mistä on aloittanut.)

Sitä paitsi nämä ovat pääasiassa yksinäisen ihmisen ajatuksia. Sellaisen, jolle lautapeli on turha ja mieletön kapistus, paitsi jos sitä voi pelata yksin. Lapsuudenkotini on suuri maatalo, jonka eläimet olivat jo kuolleet, piiat ja rengit vanhainkodissa. Jonka ruokapöytä on kuin ehtoollispöytä, jonka ääreltä katsellaan ulos ja toivotaan, ettei kukaan käänny maantieltä pihaan.