Puhun usein asioista, jotka eivät ole enää ajankohtaisia, jotka eivät ehkä koskaan olleet minulle ajankohtaisia. Ne olivat vain hetkiä. Eivätkä edes kokonaisia hetkiä, pelkkiä puolikkaita. Ehkä sitä voi sanoa ironiaksi. Yritän joskus olla vilpitön, mutta useimmiten en tiedä mitä minun silloin pitäisi sanoa, kun yritän olla vilpitön. Siksi ironia tuntuu rehellisemmältä: ainakaan en väitä. Olen pelkkä kanava kahden teennäisyyden välillä.

Toisin sanoen säästän vielä vilpittömyyden siihen, kun löydän rohkeuden.

Samuel Johnson sanoo: "He who makes a beast of himself gets rid of the pain of being a man." Tosin tunnen tuon vain elokuvasta Fear and loathing in Las Vegas (kirjasta myös? en tiedä, kirja on ollut matkoilla jo useamman vuoden). Itse olen sanonut: joka tekee itsestään ihmisen, vapautuu tuolina olemisen tuskasta. En ole koskaan ihan kokonaan siellä. En ole koskaan sanonut, etteivät ihmiset ymmärrä minua. Se kuulostaa hienostelulta. Jos muut näkisivät vaivaa, he varmasti ymmärtäisivät minua: mutta en ymmärrä, miksi he näkisivät vaivaa, miksi he haluaisivat ymmärtää minua. Eikä tarvitse edes nähdä vaivaa, riittää kun huomaa minut. Ymmärrän minä heitä tai en, samantekevää. En tiedä, mikä perspektiivi tämä on. Mutta juuri nyt on hyvä palata sinne. Kuin olisi dyykkaamassa.