Naapurit ovat saaneet toisen lapsensa. Asun pienessä kerrostalossa, joten tiedän, vaikka vauva on vielä kaiketi sairaalassa. Vilkuilen miehen kasvoja sälekaihtimien välistä, mutta en osaa sanoa mitä niistä näen, ehkä en mitään. Melko tarkkaan vuosi sitten jaoin postia Härmälänsaarenkadulla ja katselin lukemattomia (siltä minusta tuntui) äiteja ja isiä, jotka ulkoiluttivat lapsiaan talojen välisillä nurmikoilla ja leikkipuistoilla. Yritin tottua ajatukseen, että se on minun tulevaisuuteni. Sitä ei sitten kauan kestänytkään.

En vieläkään erityisemmin pidä lapsista, mutta se johtuu vain omasta heikkoudestani: en tiedä, miten lasten seurassa ollaan. Tänään yksi pikkutyttö pyöräili luokseni, kun jaoin postia lähellä Härmälänsaarenkatua (ajattelenko lapsia muulloin kun olen postilla töissä?). Hän sanoi hei ja jäi polkupyöräni luokse. Kun tulin takaisin, lapsi oli vielä siinä. Ja hän seurasi minua seuraavalle ovelle. Sitä jatkui kuuden rapun verran. Hän ei puhunut mitään. Hän katsoi minua usein, mutta ei aina. Kerran taisin sanoa hänelle jotakin, ehkä lämpimästä ilmasta, johon hän vastasi: "Niin." Oikeasti olisin halunnut kysyä, miksi hän näyttää niin surulliselta, mutta kuten sanoin, en osaa. Hänellä oli pinkki kypärä, suora suu ja suuret silmät.

Elän välillä kuvitelmassa, että minulla olisi joskus lapsia. Useimmiten ajattelen, että niin ei tule käymään. Muita mielipiteitä minulla ei asiasta ole. Kaikki me tulemme tänne samasta paikasta ja sitten meidät syödään ellemme haihdu savuna ilmaan.

Parempi olisi ajatella kuolemaa kuin lapsia. En ole koskaan ollut kuolemaa lähellä, siksi haaskaan aikaa - ja säälin itseäni tai pidän itseäni tärkeänä, mitkä ovat sama asia.

Nyt on rauhallista. Näen ihmisiä hyvin harvoin, ihmisiä joita näen päivittäin kun ei lasketa. Olen silloin töissä. Olen silloin kaupassa tai kirjastossa. En suhtaudu heihin mitenkään. He eivät suhtaudu minuun mitenkään. En edes selaile heitä. He eivät edes selaile minua. Joskus saatan ihastua lyhyesti ja tajuta, että tuon kanssa minun pitää elää koko loppuelämäni tai ikuinen nykyhetki. Pelkkää selailua, ei edes sitä, ei edes halua, pelkkää etäisyyttä.