Tämä päivä ei ole vielä näyttänyt todellisia karvojaan. Ei mitään karvoja, itse asiassa. Harvinaisen neutraali päivä. Tai ei edes neutraali, ei vielä, ei kaiketi. En tiedä, onko tämä hyvä päivä vai huono, ja yhä enemmän tuntuu siltä, että tuollaiset kysymykset ovat asiaankuulumattomia. Jo senkin vuoksi, että Billy sanoi sellaisten sanojen kuin hyvä ja paha olevan kuolleita. Kohta ehkä alkaa pelottaa: joudunko menemään nukkumaan tietämättä, minkälaisen päivän olen elänyt. En halua ajatella sitä. Jos olisi vähemmän aikaa ja enemmän rakkautta, sitä olisi helpompi olla ajattelematta.

Istuin pihalla tupakalla: ei mitään erityistä tekemistä, sitä samaa vanhaa vain. En voinut mennä kirjoittamaan gradua, koska odottelin professorin vastaanottoa. En voinut mennä vastaanotolle, koska hän ei ollut paikalla. Minulle sanottiin, että näytän astronautilta, kun minulla ei ole hiuksia.

Kieltämättä sitä tunteekin itsensä astronautiksi, kun ei päiväkausiin puhu kenenkään muun kanssa kuin terapeuttinsa.

Jos olisin aamulla hypännyt ikkunastani joko epätoivoisena tai kuvitellen painovoiman kumoutuneen, en olisi tässä nyt. En myöskään makaisi asvaltilla hieman litteämpänä, sillä ikkunastani on vain kahden metrin pudotus. Kauanko se edes kestäisi? Yhdentekevää, sillä joka hetkessä lepää ikuisuus.