Jossain unessa kaivoimme ruokaa maahan kypsymään. Kuopasta tuli liian matala. Joku käveli sen yli, hänen jalkansa upposi mädäntyvään lihaan. Kaivoimme uuden kuopan. Kuopasta tuli syvempi ja koko ajan leveämpi, siitä lähti tunneli suureen kellariin. Levitimme sementtiä lattioille ja seinille, teimme katon. Siitä tuli pieni valtakunta. Osa tosin oli niin matalaa, ettei siellä pystynyt edes istumaan, mikä tietty ahdisti minua suunnattomasti. Mutta mitä väliä pienellä ahdistuksella, me olimme kaikki masentuneita ja kävimme terapiassa. Sen vuoksi olimmekin siellä maan alla. Siellä oli Masentuneiden kuningas. Yritin kaivaa ruokaa maahan kypsymään, mutta en voinut, sementtilattiaa ei saanut rikki. Tajusin, että rahani ovat lopussa enkä voi jatkaa terapiaa. Joku sanoi, ettei minun kannatakaan jatkaa terapiaa, että Masentuneiden kuningas päästää minut varmasti pois, koska minua ei voi auttaa, koska en voi muuta kuin jatkaa elämistä vaan. Joten lähdin. Yläpuolisen maailman ja masentuneiden kellarin välissä oli pieni baari, ikään kuin asemaravintola. Istuin siellä ja kaipasin hellyyttä, oli helppoa kaivata hellyyttä koska olin pelkkä hävinnyt luuseri jolla saakin olla sellaisia vikoja. Haastoin riitaa naapuripöydän kanssa.