Näin unta, jossa päiväkirja ja kohtu yhdistyivät toisiinsa tavalla, jota on vaikea ilmaista. Päiväkirjan kirjoittaminen (yhdessä jonkun kanssa), läsnäolo, olemattomuuden autuus.

Viime yön unissa ei kuitenkaan ollut mitään autuasta, painajaisia painajaisten jälkeen, heräämisiä elokuvista. Pihalla holtittomasti hyppinyt vihainen kissa päätyi kolmannen kerroksen asuntoomme, tapoin sen, löin kahtia, mutta se muuttui mustanvihreäksi tuhatjalkaiseksi, joka ei kuollut millään. Ei tosin liikkunutkaan. Mutta ei mennyt littanaksi, ei katkennut, ei lakannut olemasta jollain tavalla vihamielisen tietoinen meidän läsnäolostamme huoneessa. Tai toinen uni, jossa makasin lattialla ja kolme kissaa söi, pureskeli minua. (Näin minä unta muistakin asioista kuin kissoista. Lähinnä rikollisista, tappamisesta, luuserisukulaisista, rikkinäisistä pöytäliinoista Pariisissa, Prisman parkkipaikasta, puliukkojen pahoinpitelystä ostoskärryillä.)

Huomenna minun pitäisi puhua vähän unista ja itsetuntemuksesta. En osaa sanoa mitään muuta kuin jotain tosi yleistä, jotain mitä kuka tahansa. Harmi että olisi kiusallista puhua itsestään, olisi valaisevaa puhua viimeöisestä päiväkirjaunesta (josta heräsin itkien) koska se on tavallaan päätepiste unille, joita olen nähnyt melkein kolmen viikon ajan lähes joka yö. Niissä oli aluksi ehkä kyse jostain eroahdistuksesta, mutta nyt ollaan jo jossain muualla.