Minulla on keskeneräinen olo, eikä ajan kuluminen auta asiaa ollenkaan. Mikseivät kahvilat ole koskaan sekaisia, miksei lattialla ole tavaroita. Myyjät heittävät kaiken roskiin toisin kuin minä, joka kärsimättömänä, laiskana heitän kauppakuitit lattialle. Tavarat rojahtavat niin helposti käsistä. Kahviloiden myyjät sen sijaan jaksavat jatkaa. He ovat elossa, mutta he tuskin tietävät, että he ovat elossa jatkossakin. Aika on samanlaista elossaoloa, mitään laadullisia muutoksia siinä ei ole, ei ainakaan vielä, tietysti puhun vain omasta puolestani, enkä edes usko siihen mitä sanoin, koska minun ainakin pitäisi uskoa siihen, ettei aika ole samanlaista koko ajan. Tällä hetkellä ei tunnu siltä. Sitä vain yritän sanoa. Joku tunteikkaampi voisi potea suljetun paikan kammoa. Mutta myyjä käy pyyhkimässä pöydän, josta juuri lähdettiin. Hän käy tuomassa uuden pannullisen kahvia nurkkapöytään, parantelee teepussien asetelmaa. Aamulla virtaa vielä riittää, mutta miten voittaa keskipäivä ja, vielä pahempaa, miten selvitä siitä, että kello tulee 17.00 tai 19.00. Pysähdyimme kerran pienen huonekalukaupan eteen, hän oli luullut sitä kahvilaksi. Siihen se olisikin soveltunut hyvin. Menkää jonnekin, laskekaa kallisarvoiset kahvikupposenne johonkin pöydälle, älkääkä lukeko kirjahyllyn kirjoja, ne eivät ole oikeita.