Tämän päivän terapiaistunto on peruttu. Ja hyvä niin, nyt minun ei tarvitse olla tänään yhtään missään. Siitä huolimatta, tai juuri siksi, tunnen olevani samanlainen kuin lapsena, kun manguin äidiltäni, että tämä keksisi minulle jotakin tekemistä. Eikä mikään hänen ehdotuksistaan kelvannut. Keksin itse jotakin tosi hienoa, eikä minun aina edes tarvinnut tehdä sitä. Olin vain innoissani. Ja helpottunut.

Menin Laukontorille juomaan aamukahvia. Varpuset näyttivät lihavilta, syksyinen ilma tuntuu aina yhtä hyvältä. Olin silti aika helvetin yllättynyt, kun ylitin yhtä nurmikkoa, joka oli täynnä ruskeita vaahteranlehtiä.

Pitäisi meditoida 15 minuuttia aamulla ja illalla. Pitäisi kirjoittaa joka päivä. Pitäisi aloittaa unipäiväkirjan pitäminen. Pitäisi juosta useammin. Pitäisi polttaa vieläkin vähemmän. Pitäisi olla juomatta. Pitäisi harjoitella soittamista.

Ja pitäisi valmistella seminaarityön metodia. Pitäisi kerrata ruotsia ja ranskaa. Pitäisi ottaa selvää sivuaineen työharjoittelumahdollisuudesta, ja pitäisi olla ihan helvetin fiksu ja kysyä tyhmiä kysymyksiä. Mutta nuo ovat opiskelujuttuja. Ne eivät ole mitään tekemistä, ne eivät tunnu tärkeiltä.

Pitäisi hakea kuivia oksia. Pitäisi ostaa iso kupillinen kahvia. Pitäisi tottua tähän, kun elämä ei olekaan pedanttisesti hallinnassani, mikä tuntuu aika hyvältä.