Olen hautautumassa kirjoihin, mutta valitettavasti kyseessä on vain huoneen/asunnon uudelleenjärjestelyn tuottama harha. Tosin tuo vieressä oleva hutera kirjakasa, sen uhka on kyllä todellinen.

Kuvittelen täydellisiä asuntoja (siis täydellisiä epätäydellisen elämän viettämiseen), mutta aina kun löydän sellaisen, se paljastuu pian joksikin muuksi. Harhailua nostalgian ja haaveilun välillä.

Verisuonissa kulkee pieniä sähköiskuja, se ei voi johtua pelkästään kahvista. Sama litania: lääkkeet loppu, rahat loppu, mutta aikaa on. Ja asunto, jossa alan viihtyä, Tammelassa, josta lähteminen esimerkiksi keskustaan (=Hämeenkadulle) vaatii tarkempaa pohdiskelua. Juuri Tammelan vuoksi haluan Helsinkiin, ainoaan paikkaan Suomessa, jossa on kaupunginosia. Vaikka tunnenko edes Helsinkiä. En ole koskaan ollut siellä yksin.

Aivan kuin jotkut juttelisivat ikkunani takana. Asun kolmannessa kerroksessa. Tämän vuoksi en pidä verhottomista ikkunoista pimeän tultua. En osaa keskustella sivistyneesti ja rakentavasti keskittymisvaikeuksien ja epämääräisten psykologisten ongelmapiirteiden vuoksi (noi tietää kaiken ja noi inhoaa minua kuitenkin), enkä osaa kirjoittaa päiväkirjaa hallitusti, etenevästi, pohdiskelevasti, koska tykkään paljon enemmän vaeltelevasta jutustelusta. Alun, keskikohdan ja lopun kritisointi on jo vanha juttu, vaikka siinä onkin perää (kuten myös alussa, keskikohdassa, ja lopussa). Ei minulla ole mitään muotoja ja rakenteita vastaan, päinvastoin. Mutta pidän enemmän jostain OuLiPolaisista mielivaltaisista säännöistä kuin rationaalisista juustohöylistä. Silti tämä on vain sitä, että ajatukseni harhailevat.

Pitäisi istuutua alas.

Miten se meni. Välittää ja olla välittämättä, istua hiljaa.