Huomasin vasta viime yönä, etten ole vähään aikaan saanut kunnolla nukuttua. Tai pitkään aikaan. Vaikea nukahtaa, ja sitten heräilen ja joskus nukahdan uudestaan. (Aamuyöllä herääminen ei silti ole minusta mitenkään epämiellyttävää. Tuntuu helpottavalta, että vielä saa nukkua, tai ainakin maata sängyssä, tai nousta ylös, varastaa aikaa 'velvollisuuksilta'.) Huomasin myös, että olen melkein joka yö nähnyt painajaisia. Melko viattomia tosin, harmi kyllä, kunnon painajainen sentään tuntuu joltakin. No, viime yönä en sitten nähnyt huonoja unia. Olin porilaisen kaverini luona, me tapoimme hänen pikkuveljensä tai pikkuserkkunsa, ja otimme siitä valokuvia. Aloimme vähän panikoida: mitä sitten, kun viemme kuvat kehitettäväksi, siellähän kaikki sitten paljastuu. Ei meillä ollut edes mitään kunnon syytä tappaa ketään, kyseessä oli ehkä jonkinlainen väärinkäsitys. Heräsin. Nukahdin. Psykoterapeuttini tuli sanomaan minulle edellisestä unestani, että jos olisin antanut sen pikkupojan elää, hänestä olisi tullut aivan samanlainen kuin minusta. Hän olisi voinut elää minua vanhemmaksi, olisin voinut nähdä tulevaisuuteni.

Kello tulee yksitoista. Menen ehkä syömään. Tuolla on tofusalaattia.